Lillun lapsekkaan onnellisessa olotilassa. Minulla on oma huone! Oma työhuone kotona ensimmäistä kertaa ikinä. Olen aina työskennellyt jonkun huoneen nurkassa ja kasaillut tavaravuoriani toisten jaloista ja levitellyt niitä ympäri taloa.
Kun muutimme tänne, päätimme tehdä peräkammarista yhteisen työhuoneen, kulmahuoneesta kirjasto/TV-huoneen ja isosta salista olohuoneen. Muusikkomieheni on soittanut ja treenannut kontrabassonsa kanssa pääosin olohuoneessa, sulkeutuen sinne välillä koko päiväksi ja ravannut sitten työhuoneessa työpöytänsä ääressä. Minä olen tehnyt milloin missäkin, työhuoneessa, keittiössä, kirjastossa ja olohuoneessa (ja kamat levällään kaikkialla). Kevään piristäminä saimme ensin aikaan mehevän riidan työskentelyolosuhteista ja reviireistä ja tulitauon aikana virisi ajatus omista reviireistä. Kaikilla kolmella lapsella on oma huone, mutta meillä jotka paitsi asumme täällä aina, myös osin työskentelemme kotona, ei ollut. Nyt on.
Yhden vaiherikkaan päivän aikana organisoimme, roudasimme ja järjestelimme kahdestaan, ja nyt kirjastosta on tullut musiikkihuone (sinne muutti piano, miehen työpöytä, kontrabasso, kaikki kitarat ja bassot ja vahvistimet). Mies asetteli onnellisen pedantisti nuottejaan ja kirjojaan. minimoi kalusteet ja kantoi matonkin ulos. Telkkari ja osa kirjoista (niitä on sadoittain) muutti olohuoneeseen ja minä sain koko peräkammarin ihan itselleni (no okei, saa tänne koko perhe tulla taiteilemaan). Rönsyän onnellisena hassujen tavaroideni kanssa ja saan luvan kanssa sulkeutua omaan kaaosmaailmaani ilman, että toinen hermostuu. Vanha nojatuoli palvelee neulomisnurkkauksena, ja koska nurkkaus on työhuoneessa, annan ehkä itselleni luvan neuloa myös työpäivän aikana (mikä on ollut vaikeaa, vaikka kyseessä olisi ollut työneule).Tuntuu uskomattomalta luksukselta, että minulla on kaksi työpöytää, toinen kirjoittamista ja toinen tekemistä varten. Enää ei tarvitse kaivaa printteriä maalien ja materiaalien alta, eikä raivata tilaa läppärille. Jee!
